Tekijä: bysatus

Homma hanskassa

bysatus

Olin suunnitellut tämän tekstin otsikoksi ”Hyvät hanskat vetää käteen”, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ehkä huono huumorini ei puhuttele muita kuin itseäni. Se olisi kuitenkin ollut ihan kohdallaan, koska tuo kriteeri toimi aikoinaan lähtölaukauksena innokkuudelleni tehdä käsineitä.

Vuonna 2008 nimittäin loukkasin käteni. Onnistuin katkomaan jänteitä oikeasta kädestäni siivotessani keittiön kaappeja. Monitoimikoneen terä tipahti ylähyllyltä ja sain todeta omaavani ilmiömäiset refleksit napatessani sen lennosta. Samoin kuin sen, että terä oli ( varmastikin käytön puutteesta johtuen) miellyttävän terävä. En edes huomannut toimittaneeni kaksi sormea toimintakyvyttömäksi.

Siivoaminen on siis vaarallinen laji, ja pyrinkin ansiokkaasti välttelemään sitä. Muistona minulla on ikuisesti koukussa oleva pikkusormi, joka roikkuu lähinnä koristeena matkassa. Siinä on kyllä hyvä roikottaa kaikenlaista.

Käytännön elämää tämä ei juurikaan ole haitannut. Ongelmaksi koin kuitenkin, että hanskojen, varsinkin sormikkaiden löytäminen oli hankalaa. Niinpä aloin tekemään niitä. Ensin itselleni tietenkin. Ja sitten äidilleni yhdet. Ja sitten tajusin, että sormikkaitakin voi koristella kaikenlaisilla härpäkkeillä. Kuin myös senkin, että sormikkaiden tekijöitä on aika vähän.

Olen itsekin suomalainen nainen, ja tunnistan käytännöllisyyden. Se on meille ykkösjuttu. Ja väreinä tietenkin harmaa, ja musta.. Näitä värikkäitä, koristeltuja sormikkaita tein myyntiin lähinnä ulkomaille parin-kolmen vuoden ajan. , Alla olevat vanhan roosan väriset olivat niin suositut, että niitä sai tehdä kyllästymiseen asti.

Sormikkaita tosiaankin tein muutaman vuoden sillä innolla, että tuli mitta totaalisesti täyteen. Niinpä olivatkin useamman vuoden kokonaan tauolla. Viime syksynä otin niitä taas valikoimaan, tosin aika maltillisissa väreissä. Kovasti kyllä kutkuttelisi tehdä muutamat vähän räväkämmätkin tapaukset.

Kuluva talvi on saanut minut myös innostumaan lapasten teosta uudemman kerran. Ja niiden kanssa olenkin jo saanut vähän revitellä värien kanssa. Lapasaiheisiin palaankin sitten toisen kerran. Helmikuu lähenee loppuaan ja sitä myöten myös kevät lähestyy. Ja sormikaskausi..

1001 koiran päätä

bysatus

Marraskuussa 2019 olin Vihdin Naisten Messuilla tuotteideni kanssa. Peittoa, töppöstä ym pääsääntöisesti neulottua tavaraa. Muistan elävästi, kuinka suureen ääneen kailotin kollegalle, että virkkaaminen on vain välttämätön paha käsityömaailmassa, jota harrastetaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Mieluiten vältetään kokonaan.

Tästä pari kuukautta eteenpäin ystäväni kysyi minulta, osaanko virkata. Hänellä olisi yksi projekti, johon etsii tekijöitä. Ihan kirkkain silmin valehtelin, että ”joo, tosi hyvin!” Kyse oli virkatuista, söpöistä eläinhahmoista, amigurumeista. Illan sitten vietinkin netissä etsien jotain aloitteilijoille sopivia ohjeita. Tarkoitukseni ja vilpitön uskoni oli, että opin ammattilaiseksi parin päivän treenillä..

Vasenkätiset aivoni olivat aivan sijoiltaan, kun yritin avata virkkauksen termejä ja tekniikoita itselleni. Pikkuhiljaa sain kuitenkin värkättyä ensimmäisen pupuni valmiiksi ( taisi olla kolmen päivän projekti ) Lopputulos ei nyt ollut aivan samanlainen kuin olisi pitänyt, mutta virkattu yhtä kaikki. Tein vielä toisen, kolmannen, jne..

Jotenkin tämä uuden taidon opettelu kiehtoi ja haastoi niin, että aloin miettimään, mitä kivaa pientä voisin virkkaamalla tehdä. Kaunis Essi-russelini osallistui aivoriiheen ja päätin tehdä hänen kasvoillaan varustetun avaimenperän. Sepä onnistui aivan yllättävän hyvin! Innokkaana FB käyttäjänä laitoin avaimenperästä kuvan Jackrussell-ryhmään. En ollut uskoa silmiäni, kun sain monta kymmentä yhteydenottoa asian tiimoilta. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja terrierin päitä virkkaamaan.

Kyselyjä alkoi tulla myös muiden rotujen omistajilta ja uskaltauduin luopumaan rotuerottelusta. Itse asiassa tästä tuli rakkautta yli rajojen, sillä aloin tekemään avaimenperiä puhtaasti koirien kuvien perusteella, jolloin on täysin toisarvoista, mikä rotu on kyseessä.

En kykene massatuotantoon. Mikään ei ole tylsempää, kuin tehdä samaa juttua aina uudestaan ja uudestaan. Sukka- ja lapasparinkin tekeminen tuntuu minusta ylivoimaiselta, koska siinähän pitää tehdä kaksi samannäköistä juttua. Tai se olisi ainakin tarkoitus.

Nämä avaimenperät taas ovat kaikki erilaisia. Vaikka periaatteessa tuote on sama, on jokainen kuitenkin omanlaisensa. Minulla on aina mallin kuva tabletilla pöydällä auki ja jokaisen kanssa joutuu miettimään, miten toteuttaa. Minusta on ihana tietää mallin nimi, sillä ”juttelen” hänelle tehdessäni avaimenperää. Lupaan aina tehdä parhaani, jotta mammakin ilahtuu ( 99% tilauksista tulee naisilta ) Ja omat koirani osallistuvat keskusteluun, jolleivät muuten, niin ainakin olemalla läsnä.

Vaikka kyse ei ole tämän kalliimmasta tuotteesta ( 20€), en missään nimessä halua tuottaa pettymystä asiakkaille. Siksi minulle on tärkeää, että tilaaja näkee lopputuloksen ennen maksua. Pääsääntöisesti olen onnistunut näiden kanssa, mutta välillä ovat taidot loppuneet kesken. Ja välillä oma näkemykseni on ollut täysin väärä. Olen siis luullut onnistuneeni, mutta tilaaja on toista mieltä. Silloin joko yritän niin pitkään uudestaan, että onnistuu tai sitten perutaan koko homma. Näitä onneksi on tullut vastaan yhden käden sormilla laskettava määrä. Mutta parempi näin, kuin että asiakas joutuisi maksamaan tuotteesta, joka ei vastaa odotuksia. Ja arvostan sitä, että kriittinenkin palaute annetaan suoraan. Reilu peli molempiin suuntiin.

Annoin tälle kirjoitukselle otsikoksi 1001 koiran päätä. Todellisuudessa en vielä ole tuota maagista 1000 rajaa rikkonut, mutta otsikkona kuulosti hyvältä 😊 Ja siihen tähdätään.

Paljollako myyt?

bysatus

Käsitöiden hinnoittelu on hankalaa. Kun seuraa keskustelua Facebookin käsityöryhmissä, on tämä aihe, josta saa valtavasti keskustelua aikaiseksi.

Käsitöitä on tehty aina. Itse asiassa se on ollut välttämättömyys ja Suomen kansa on kulkenut kotikutoisissaan vuosisatoja, rakentanut torppansa ja vuollut kuksansa siinä sivussa. Se on ollut taito, joka on ollut elinehto ja itsestään selvyys. Miksi siitä pitäisi nykyään maksaa?

Juuri noissa mainisemissani keskusteluryhmissä on yllättävän paljon tekijöitä, jotka ovat suorastaan ylpeitä siitä, etteivät halua töistään rahaa. Hyvä näin. Käsitöiden tekeminen on rakas harrastus, ihana tapa rentoutua, ja samalla tehdä jotain ihan omaksi ilokseen tai läheisiä ilahduttamaan. Ja silloin ei tosiaankaan mietitä rahaa, vaan kirjaimellisesti nautitaan siitä mitä tehdään. Ja se on koukuttavaa, suorastaan addiktio. Tiedän itseni lisäksi monia, siis oikeasti monia, jotka nousevat aamulla ennen neljää kutomaan, koska se on niin ihanaa!

Vaan mitäs sitten, kun kaappiin on kertynyt 100 paria iskemättömiä villasukkia? Omille sukulaisille, kummilapsille, naapureille ja työkavereillekaan ei pysty tarjoamaan yli tarpeen.

Käytän tässä nyt esimerkkinä villasukkia, koska me suomalaiset olemme villasukkakansaa. Uskoisin, että melkein jokainen suomalainen niitä käyttää ja niitä myös tuotetaan vinhaa vauhtia kotisohvilta käsin.

Alhaisin myyntihinta, johon olen törmännyt käsin neulotulle sukkaparille, on 3€/pari. Ja kyseisellä myyjällä oli niitä paljon! Sillä hinnalla ei saa edes lankakerää.

Olen myös saanut läheltä seurata ystävättäreni liiketoimintaa käsityömarkkinoilla. Hänellä on ihastuttava putiikki, jossa myydään käsitöitä laidasta laitaan. Neuleita, mattoja, puutuotteita, sisustustuotteita. Suurin osa ”tavarantoimittajista” on harrastajia, joille putiikki on oiva myyntikanava omille tuotteille. Aivan fantastinen kattaus kädentaitoja, mielikuvitusta ja suomalaista perinneosaamista. Ja hämmentyneenä olen muutamaan kertaan kuunnellut hintakeskustelua. Siis keskustelua siitä, ettei tekijä oikein kehtaa tai halua antaa hintaa työlleen. ”Kun se nyt on tolleen itse tehty..”

Vähentääkö tehdyn työn arvoa, että se on iloiten ja nautinnolla tehty? Menettääkö tekijä tekemisen ilon, jos pyytää käypää hintaa tuotteestaan?

Itse teen käsitöitä pienimuotoisesti myyntiin. Tekisin toki isompaakin bisnestä, jos yksi käsipari pystyisi enemmän tuottamaan. Ja tekisin käsitöitä joka tapauksessa, ostettiin niitä tai ei. Ja joka kerta olen suunnattoman iloinen, kun minulta ostetaan. Tykkään kovasti suunnitella ja tehdä erilaisia juttuja ja siksi en kykene ( halua ) tehdä montaa samanlaista tuotetta, vaan hötkyilen aiheesta aiheeseen ja välillä teen ihan päättömiä härpäkkeitä. Ja nautin joka hetkestä!

Käsityön viehätys onkin nykyään juuri siinä, ettei kenenkään ole pakko niitä tehdä. Kotikutoisuus ja puhdetyönä valmistetut tarvetavarat ja vaatteet ovat vaihtuneet markettuotteisiin. Jos siis päädyt ostamaan villasukkasi käsityönharrastajalta, voit olla varma, että hän on HALUNNUT tehdä ne. Ja todennäköisesti pitänyt hauskaa niitä tehdessään.

Jokainen siis hinnoitelkoot tuotteensa juuri niin kuin haluaa.. tai sitten lahjoittaa. Mielestäni kuitenkin alhainen myyntihinta ei saa perustua siihen, että työn tekeminen on ollut mukavaa!

Miten heppa pelasti palelevat kädet..

bysatus

Rakastan talvea! Tosin olen kova palelemaan, joten kuljen villasukissa kesät talvet. Talvella niitä on jopa useampi kerros päällekkäin. Siis villasukkia, Ja ulos lähtiessä olen ehdottomasti ylipukeutunut, koska pelkään jäätyväni hengiltä. Tosin siihenkään ei ole ollut mahdollisuuksia kuin vasta viime päivinä.

Koirien kanssa lenkkeillessä minulla on ollut ikuisuusongelmana sormien paleleminen. Varsinkin flexien kanssa mennessä tuntuu, että ”kahvakäsi” on alati jäässä. Kun viime viikolla vihdoin saimme oikean talven tänne ja pakkasta reilut, 20 astetta tuli tästä ongelmasta kirjaimellisesti käsin kosketeltava. Päätin ottaa järeät konstit käyttöön ja lainasin mieheni toppasormikkaita, mutta eipä niistä juuri apua ollut. Päinvastoin, niiden ylisuurien rukkasten kanssa oli flexin pitäminen suorastaan mahdotonta. Mutta nämä nyt ovat pieniä harmeja siitä ilosta, että saimme vihdoinkin oikean, ihanan ja valkoisen talven tänne!

Minua on myös vainonnut työhuoneen nurkassa pari lankavyyhtiä. Paikallista tuotantoa. Villaa. Tarkemmin sanottuna lankaa, jossa suomenhevosen ja suomen lampaan villaa. Olin haaveillut siitä tekeväni upean, ylisuuren villapaidan, jonka sisään saisin hukkua. Lanka oli aivan fantastisen tuntuista ja ilo kutoa. Kunnes tuli se mutta.. neuleesta tuli niin karheata ja pistävää, että keskeneräinen työ sylissä kutitti ja pisteli jopa vaatteiden läpi. Oli pakko luopua siitä ajatuksesta, että paidan siitä tekisin. Jouhipaitaa en ole ikinä halunnut, enkä ajatellut myyntiinkään tehdä. Vai olisikohan sellaisille markkinoita?

Langat kyllä vaivasivat mieltäni kovasti. Varsinkin, kun olin kuullut tarinan hevosesta, jonka villasta se oli tehty. Hän on suomenhevonen nimeltä Kerppu. Kerppu oli terapiahevonen ja ilmeisesti kutsumusammatissaan. Herkkä ja viisas hoitaja. Näin olen kuullut. Kerpusta on jo aika jättänyt, mutta minua viehätti suunnattomasti ajatus, että osa hänestä jatkaa työtään tämän ihanan ja lämpimän langan mukana.

Kerppu-lanka ( kuten sen ristin) ja jäätyneet näppini saivat minut palaamaan lapasmaailmaan. Olinhan jo aiemmin tehnyt vedenkantolapasina tunnettuja vuorellisia lapasia. Päätinkin tehdä tästä langasta samalla metodilla, mutta sillä erolla, että vuoren muodostavat langat ovat samaa villaa, jota käytön huovutustöissäni. Näistä vielä harjasin kuidut auki, joten lapasen vuori on aivan unelmaisen pehmeä ja paksu. Uskon todellakin tehneeni täydelliset, suomalaiset lapaset suomalaiseen talveen.

Lapaset ovat värjäämätöntä villaa

Koostumus 30% suomen hevosta, 70% suomen lammasta

Tältä näyttää lapanen nurin käännettynä

Minulla vielä lankaa riittää muutamaan lapaspariin… Teenkö sinullekin?